Ajattelin silloin synkimmällä hetkellä, että jos kirjoitan pahaa mieltä aiheuttavia asioita ja ahdistuksen syitä tänne, niin niillä ei sitten tarvitsisi niin kuormittaa parisuhteen toista osapuolta. Ongelma oli vaan siinä, etten itsekään jaksanut kuunnella omaa ruikuttamistani. Oli sietämätöntä lukea niitä tekstejä uudestaan, eihän niissä ollut mitään järkeä ja näki, kuinka pahan olon syy on jossain muualla kuin kulloinkin esiin nostetuissa asioissa. Ehkä sitä myös jollain tavalla jäi kiinni siihen ruikuttamiseen, mistään mukavasta ei voi kertoa. Lopulta, vaikka sen kaiken aikaa tiesinkin, tajusin oikeasti, että suurin syy ahdistukseen, mieliharmiin, saamattomuuteen ja itseinhoon on minussa itsessäni. Ei paskoissa naapureissa, ei parisuhteen ongelmissa (joita on kyllä aikasta vähäsen kun tämä toinen on niin kamalan kiltti ja hyvä ihminen) eikä oikeastaan missään muussakaan ulkopuolisessa tekijässä.

Tajusin, että olen itse redusoinut itseni sohvaperunaksi ja mökkihöperöksi. Eihän niitä ystäviä ole, jos niihin ei pidä yhteyttä. Eihän sitä mitään saa päivän aikana tehtyä, jos ei nouse perseeltään ja yritä. Kai sitä nyt vittu ahdistaa kaiken aikaa jos ei tee mitään muuta kuin mieti niitä ahdistuksen syitä. Muutosta aiheuttaneita, sekalaisista lähteistä haettuja teesejä:

1. Ihmisten luonteenlaadut vaihtelevat. Kaikkien ei tarvitse olla pirtsakoita ja iloisia. Melankolia on ihan hyväksyttävä perusmielentila. Mutta pitää itse tiedostaa, että jos on murehtimiseen ja ylianalysointiin taipuvainen, ei pidä antaa itselleen liikaa aikaa vain velloa ajatuksissaan, vaan pitää itsensä kiireisenä. Murheet ei murehtimalla lopu.

2. Ei tarvitse olla mitään muuta, mitä ei ole. Yllättävän yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa tajuta. Ei tarvitse yrittää olla Täydellinen tyttöystävä, Oman ammattialansa ekspertti, Nero, Maailmanrauhan rakentaja, Supersiivooja. Pitää tiedostaa ne asiat, joita itseltään edellyttää ja se, etteivät ne kaikki kumpua itsestä, vaan aika paljolti sitä on yleisen mielipiteen kourissa näissä asioissa. Ihmisiä arvioidaan kaikennäköisillä, ääneen sanomattomilla kriteereillä, joilla ei ole minkään maailman totuuspohjaa. Äidin ja vaimon ideaalikuva on vieläkin 50-luvun kotirouvassa. Naisen rooli on naisen rooli, vaikka tasa-arvoa toitotetaan olleen viimeiset 50 vuotta, ja odotukset ovat sen mukaiset. Mutta tähän ei tarvitse itse mennä mukaan, tärkeää on tiedostaa se, mikä on tavoittelemisen arvoista siitä, mitä muut sinulta edellyttävät. Screw the Other People. Koska he eivät ole ottaneet askeltakaan sinun kengissäsi.

3. Pitää pitää huolta itsestään ja pitää pitää huolta muista. Itse aloin yhä suuremmissa määrin pyhittää jostain kumman syystä elämääni täydelliselle parisuhteelle ja tyttöystävän roolille. En oikeastaan ymmärrä että miksi. Ehkä se johtui siitä, että tavatessamme olimme kumpikin nuoria ja jätettyjä. Piti kai jollain tavalla todistaa, että tämä kyllä toimii, vaikka epäilijöitä oli. Ja kyllähän se on toiminut, sovimme yhteen ja tykkäämme elää elämäämme yhdessä, eikä tulevaisuus näyttäisi ilman toista olevan mallillaan. Siitä kaikesta kun on jo 10 vuotta. Mutta jollain tavalla kai ne vanhat teinitytön ajatusrakenteet jäivät vaikuttamaan sinne pohjalle. Nyt olen alkanut ymärtää, että parhaiten me selviämme tulevistakin vuosista, jos kumpikin tekee sitä minkä katsoo itselleen parhaaksi ja kannustaa samalla toista. Olen siinä kannustamisessa kunnostautunut naurettavissakin määrin, mutta itseni olen unohtanut. Naisten yleinen helmasynti? Tajusin, että en ole pitänyt huolta omista mielenkiinnon kohteistani, unelmistani ja tavoitteistani. Eikä siitä voi tätä toista syyttää, hän ei ole ikinä minua millään tavalla vaatinut tekämään niin, päinvastoin kannustanut ja rohkaissut menemään kohti uutta ja pelottavaa, vaikka minä olisin sitä vastustanutkin ja samalla heittänyt oman elämän kannalta tärkeitä mahdollisuuksia hukkaan. Kiitos kulta :)

4. Olen jollain tavalla aina olettanut, etten olisi tarpeeksi hyvä. Missään. Se EI ole hyvä tapa elää elämäänsä ja lähteä koettelemaan siipiään. Luin jostain, että naisten ja miesten suhtautuminen uusiin haasteisiin on erilaista: naiset haluavat varmuuden siitä, että ovat työhön päteviä, miehille riittää se, että he HALUAVAT työn. uskomatonta, niinhän sen pitäisikin olla. Mitään työtä ei osaa, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Työn oppii tekemällä, mikä tarkoittaa sitä, että virheitä väistämättä tulee. Virheistä oppii. Ei pidä vetää itseään moisen takia kiikkuun. Vihaan sitä, kun naiset pitvät kaikkea omana syynään ja vihana sitä, että meitä niin opetetaan pienestä pitäen tekemään. Harvassa ovat ne vanhemmat ja kasvattajat, jotka kannustavat lapsiaan ihan oikeasti ottamaan maailman rohkeasti vastaan. Miksi viedä lapselta rohkeus jo ennen kuin hän itse osaa epäillä sitä ja sitten heittää hänet maailmaan ja katsoa, kuinka käy? Sitten sanotaan, ei naisesta ole toimitusjohtajaksi. Eikä tämä ole nyt taas yksisilmäistä miesten ruoskimista, nämä ajatusrakennelmat vaikuttavat meidän jokaisen aivoissa ja niihin on vaikea päästä käsiksi, sillä ne muodostavat osan sitä kulttuurista käsitysverkkoa, jonka varassa maailmaa tulkitsemme. Vaikea on kyseenalaistaa kaikkea, minkä on oppinut elämänsä aikana, mutta se voi olla myös hedelmällistä sekä välttämätöntä.

5. Jesta. Tästä tuli pitkä postaus. Viimeisenä pitää sanoa, etten ole ollut kamalan hyvää seuraa viimeisen kahden vuoden aikana. Anteeksi kulta. Olet joutunut minua kannattelemaan koska olen sokeana vellonut itsesäälissä. Joutunut ottamaan hirveästi vastuuta ja muuttumaan sekä isäksi että äidiksi. Harva moista olisi kestänyt, eikä sinunkaan olisi tarvinnut. Mutta jäit silti. Kiitos.

Jostain syystä sitä aina ruikuttaa tänne kun ei enää itsekään jaksa omissa korvissa kuunnella pientä, piipitävää ääntä... Taas umpikuja. Minä loukkaannun jostain triviaalista, koska se taas muistuttaa siitä ristiriitoja aiheuttavasta jaosta meidän kesken. Toinen on reipas, rohkea, ahkera, sosiaalinen ja kunnianhimoinen, mutta kiltti, toinen arka, ylikriittinen, kiltti, vetääntyvä ja mitä nyt vielä muuta. Ei ole semmoinen mielentila, että jaksaisi omaa surkuteltavaa luonnettaan riepoa sen pidemmälle. Minä vain kuulen sen toisen äänessä oman äitini, luulen, että minulta edellytetään samalla tavalla jotain 

Olen niin vihanen ja turhautunu just nyt. Tätäkö tää on? Viikon puskee töitä ja ainoa asia mitä sitten viikonlopussa oottaa, on istua yksin sohvalla kutimen kanssa tai suorittaa viikkosiivous, jota ei viikolla töiden jälkeen jaksa kun huusholli on paisunut niin isoksi? Ja kyllähän meitä täällä kaksi on sotkemassa, mutta kun se toinen liehuu ympäri maata viikonloput ja osan viikkoakin. Kiireinen elämä, paljon tekemistä. Minä istun yksin kotona ja odotan, että joskus olisi yhteistä aikaa ja jätän sillä siunaaman hetkellä omat tekemiseni ja suunnitelmani, kun sellaista ilmaantuu. Voiko sitä enää enemmän ovimatoksi muuttua?

Raivoa tänään kasvatti myös se, kun katselin taas sitä pientä huonetta, joka on muutettu työhuoneeksi miehelle. Päivät se istuu työhuoneessa (tosin jaetussa sellaisessa) yliopistolla, illaksi se tulee istumaan tuonne sähköpostin, messengerin ja kitaran ääreen. Minun työtila on olohuoneen nurkassa, joka on niin hämärä että päivisinkin pitäisi olla työvalo päällä jos haluaisi tehdä töitä. MIKSI sillä on työtilaa ja omaa rauhaa kahdessa paikassa, kun minä jökötän tässä lundioiden välissä ja tuijottelen kamala puristepuuseinää? Miksen minä voi olla tuossa ikkunan edessä, omassa työhuoneessa? Saisiko sitä jopa gradun aikaseksi, jos olis tilaa sitä tehdä? Vai syytänkö taas omasta turhautumisestani ja jumiutumisestani syytöntä, sitä toista joka yrittää vaan kannustaa, maksaa laskut ja toimii vastentahtoisena terapeuttina? onko tämä vika taas vain minussa, olenko hankala, vaiko typerästi uhrautunut joka käänteessä?

Välillä tulee niin semmonen olo, että pitäisi lähteä, rakentaa oma elämä ja tehdä sitä, mikä tekisi MINUSTA ihmisen. Nyt tuntuu, että olen omaehtoisesti vajonnut johonkin ihme pikkuvaimon rooliin, joka kotona pyykkää ja siivoaa. Ja katsoo telkkaria ja virkkaa. Kavereita ei enää ole, vähätkin olen onnistunut vieraannuttamaan ja niiden loppujen kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Työt ei kiinnosta, tulevaisuus peloottaa ja olen lamaantunut kotiin. Ja samaan aikaan halveksin sitä, että valitan ja ruikutan ja olen tehoton. Tekisi mieli potkia itseä perseelle, lähteä pois täältä ja alkaa tehdä jotain, mitä tahansa. Mutta samalla tiedän, että koti on täällä, enkä ilman Toista haluaisi elämääni elää. Vittu tuleeko tästä tahkoamisesta ikinä loppua?!

"Tuoreen tutkimuksen mukaan", kuten tv-uutiset tituleerasivat, nainen on itsetuntonsa ja pätevyyden tuntemuksiensa kanssa nuoruudesta asti heikommalla kuin mies. "Tytöt aikuistuvat poikia nopeammin ja tällöin vanhemmat alkavat tukea enemmän poikia". Tytöt oppivat piilottamaan itseään, pitämään puuhiaan vähemmän tärkeinä ja etsimään vikoja omista suorituksistaan. Pojat pitävät itseään pätevänä asiassa kuin asiassa. Heitä kuunnellaan ja kannustetaan. Kouluaikanakin todettiin taas toisenlaisissa tutkimuksissa, että siinä missä koulussa kyvykäs poika on "lahjakas", yhtä menestyksekäs tyttö taas "ahkera".

Olen monta vuotta yrittänyt muuttaa omaa suhtautumistani näihin epätasa-arvouutisiin ja elämässä vastaan tuleviin tosiasioihin. Sen sijaan, että alkaisin vihata miehiä tai syyttää toista sukupuolta kaikesta maailman vääryydestä, olen yrittänyt nähdä meitä kaikkia sitovat historialliset kehityssuunnat, tavat, mentaalihistorian. Kukaan ei ole ainakaan tänä päivänä syyllinen; katson, että olemme kaikki, naiset ja miehet, jollakin tavalla vallitsevien olosuhteiden uhreja. Ja alkanut enemmänkin suhtautua huumorilla tytöttelyyn.

Mutta kun se ei auta tosielämässä. En silti voi sille NYT mitään, että epäilen itseän työtehtävissä, jotka TIEDÄN osaavani, etsin itsestäni virheitä ja vertaan alalla vuosikymmeniä työskennelleiden suorituksiin, tunnen huonoa omaa tuntoa ja harkitsen alan vaihtoa. Nuoren miestyöntekijän ilmestyessä samoihin hommiin eri tehtävän pariin, huomaan suhtautuvani häneen ennakkoasenteella, jota en haluaisi ylläpitää: vaikka TIEDÄN ettei hän ole sen parempi, olen kuitenkin valmis väistymään, jos yhteinen työnantaja haluaisi tulevaisuudessa palkata hänet alamme pätkätöitä tekemään. Ja se vituttaa. TIEDÄN, ettei hän ole sen parempi, mutta PELKÄÄN, että on.

Tämä nyt voi tietysti liittyä tähän vallitsevaan kukamitämissämilloin-elämänvaiheeseen. Vuoden olen miettinyt että mitä sitä oikein elämältään haluaa ja todennut, etteivät museohommat ehkä olekaan minua varten. Aihe kiinnostaa, mutta se tapa, millä sitä käsitellään, ei. Olen aina ollut kiinnostunut rakennuksista, arkkitehtuurista ja ympäristökokonaisuuksista, mutta ehkäpä innostustani ei palvele systemaattinen tiedonkeruu, inventoinnit ja lausuntojen kirjoittaminen. Vai onko tässä kyse siitä, että työmoraali puuttuu: en ole valmis tekemään aikuisten ihmisten töitä, ottamaan vastuuta, heräämään seitsemältä ja kestämään epämukavia työolosuhteita ja virastotyöskentelyä. Eikä tämä niin pahaa ole, kaiken sitä kestäisi jos työ edes innostaisi, mutta jos jo työtä tarjottaessa epäröi ja ottaa paikan vain, koska se on oman alan töitä, josta saa arvokasta työkokemusta, rahaa, ja paremman aseman itse työhönottoketjussa: jos kerran sanoo ei, voi olla että seuraava innokas valtaa sitten sen työväylän. Sillä työttömiä humanisteja riittää.

Ehkä tämä on vain asennekysymys. Otan itse työn ja sen tarkoituksen turhan vakavasti. Työ on vain työtä, ei elämäntehtävä. Mutta silti niin monet asiat vituttavat ja harmittavat tässä työpaikassa, tällä alalla. Kaikki on niin jälkeenjäänyttä, eikä mihinkään haeta muutoksia, sillä "onhan sitä ennenkin lyijykynällä ja paperilla selvitty". Toimistot on homeessa, työkoneet aikansa eläneitä, arvohierarkia jyllää ja projekteja puhalletaan henkiin ilman sen kummempaa suunnittelua. Mää en ymmärrä miten tää vitun pulju pysyy pystyssä. Ai niin. Julkisella rahoitukslla, eli pyhällä hengellä.

Sekavia ajatuksia. Nyt taas töihin. Tänään on onneksi hiljainen toimistopäivä.

Oh jeah. Eilen naapurin känninen miesystävä meuhkasi rappukäytävässä n. 1 1/2 ajan yöllä. Sain ukon lähtemään tiukalla puhuttelulla oven läpi ja leikkimällä soittavani poliisille (ei ollut mitään intoa odotella tuntia, että virkavalta ilmestyy paikalle). Jälkeenpäin nauratti, vaikkei yöllä sitten niin nukuttanutkaan.

Että osaa olla vittumaista. Naapurikämpän tädin kanssa on ollut vääntöä siitä lähtien kun tähän muutimme, ainakin meillä... Muiden naapureiden osalta kiusa on kuulemma jatkunut jo pidempään. Alkoholismi on sairaus, mutta se ei paljon sääliä kanssaihmisissä enää herätä, kun keskiyöllä pitää jatkuvasti soittaa poliisia setvimään "rakastavaisten" kännisiä riitoja. Siellä se sankari nytkin seisoo rappukäytävässä ja tuloksetta rimputtaa naisensa ovikelloa. Kumpikin on kykenemätön näkemään omaa tilannettaan, mitään ongelmia ei ole ja naapurit vain valehtelevat isännöitsijää myöten ja muodostelevat salaliittoja.

On se kumma. Montako murjottua naamataulua, katkennutta luuta ja ruhjottua kaapinovea sitä tarvitaan ennen kuin ihminen uskoo, että tämä ei ole normaalia saatikka terveellistä? Mitä kaikkea pitää uhrata sen illuusion eteen, että joku välittää? Oma asunto? Terveys? Sillä ainakin se asunto on alta lähtemässä, taloyhtiö ottaa sen hallintaan ellei neitisihminen saa sitä myytyä ennen hovioikeuden päätöstä alta pois. Toivottavasti saisi. Ei enää tarvitsisi vääntää sitten haltuunottoajan umpeuduttua saman ihmisen kanssa uudestaan.