Olen niin vihanen ja turhautunu just nyt. Tätäkö tää on? Viikon puskee töitä ja ainoa asia mitä sitten viikonlopussa oottaa, on istua yksin sohvalla kutimen kanssa tai suorittaa viikkosiivous, jota ei viikolla töiden jälkeen jaksa kun huusholli on paisunut niin isoksi? Ja kyllähän meitä täällä kaksi on sotkemassa, mutta kun se toinen liehuu ympäri maata viikonloput ja osan viikkoakin. Kiireinen elämä, paljon tekemistä. Minä istun yksin kotona ja odotan, että joskus olisi yhteistä aikaa ja jätän sillä siunaaman hetkellä omat tekemiseni ja suunnitelmani, kun sellaista ilmaantuu. Voiko sitä enää enemmän ovimatoksi muuttua?

Raivoa tänään kasvatti myös se, kun katselin taas sitä pientä huonetta, joka on muutettu työhuoneeksi miehelle. Päivät se istuu työhuoneessa (tosin jaetussa sellaisessa) yliopistolla, illaksi se tulee istumaan tuonne sähköpostin, messengerin ja kitaran ääreen. Minun työtila on olohuoneen nurkassa, joka on niin hämärä että päivisinkin pitäisi olla työvalo päällä jos haluaisi tehdä töitä. MIKSI sillä on työtilaa ja omaa rauhaa kahdessa paikassa, kun minä jökötän tässä lundioiden välissä ja tuijottelen kamala puristepuuseinää? Miksen minä voi olla tuossa ikkunan edessä, omassa työhuoneessa? Saisiko sitä jopa gradun aikaseksi, jos olis tilaa sitä tehdä? Vai syytänkö taas omasta turhautumisestani ja jumiutumisestani syytöntä, sitä toista joka yrittää vaan kannustaa, maksaa laskut ja toimii vastentahtoisena terapeuttina? onko tämä vika taas vain minussa, olenko hankala, vaiko typerästi uhrautunut joka käänteessä?

Välillä tulee niin semmonen olo, että pitäisi lähteä, rakentaa oma elämä ja tehdä sitä, mikä tekisi MINUSTA ihmisen. Nyt tuntuu, että olen omaehtoisesti vajonnut johonkin ihme pikkuvaimon rooliin, joka kotona pyykkää ja siivoaa. Ja katsoo telkkaria ja virkkaa. Kavereita ei enää ole, vähätkin olen onnistunut vieraannuttamaan ja niiden loppujen kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Työt ei kiinnosta, tulevaisuus peloottaa ja olen lamaantunut kotiin. Ja samaan aikaan halveksin sitä, että valitan ja ruikutan ja olen tehoton. Tekisi mieli potkia itseä perseelle, lähteä pois täältä ja alkaa tehdä jotain, mitä tahansa. Mutta samalla tiedän, että koti on täällä, enkä ilman Toista haluaisi elämääni elää. Vittu tuleeko tästä tahkoamisesta ikinä loppua?!