Ajattelin silloin synkimmällä hetkellä, että jos kirjoitan pahaa mieltä aiheuttavia asioita ja ahdistuksen syitä tänne, niin niillä ei sitten tarvitsisi niin kuormittaa parisuhteen toista osapuolta. Ongelma oli vaan siinä, etten itsekään jaksanut kuunnella omaa ruikuttamistani. Oli sietämätöntä lukea niitä tekstejä uudestaan, eihän niissä ollut mitään järkeä ja näki, kuinka pahan olon syy on jossain muualla kuin kulloinkin esiin nostetuissa asioissa. Ehkä sitä myös jollain tavalla jäi kiinni siihen ruikuttamiseen, mistään mukavasta ei voi kertoa. Lopulta, vaikka sen kaiken aikaa tiesinkin, tajusin oikeasti, että suurin syy ahdistukseen, mieliharmiin, saamattomuuteen ja itseinhoon on minussa itsessäni. Ei paskoissa naapureissa, ei parisuhteen ongelmissa (joita on kyllä aikasta vähäsen kun tämä toinen on niin kamalan kiltti ja hyvä ihminen) eikä oikeastaan missään muussakaan ulkopuolisessa tekijässä.

Tajusin, että olen itse redusoinut itseni sohvaperunaksi ja mökkihöperöksi. Eihän niitä ystäviä ole, jos niihin ei pidä yhteyttä. Eihän sitä mitään saa päivän aikana tehtyä, jos ei nouse perseeltään ja yritä. Kai sitä nyt vittu ahdistaa kaiken aikaa jos ei tee mitään muuta kuin mieti niitä ahdistuksen syitä. Muutosta aiheuttaneita, sekalaisista lähteistä haettuja teesejä:

1. Ihmisten luonteenlaadut vaihtelevat. Kaikkien ei tarvitse olla pirtsakoita ja iloisia. Melankolia on ihan hyväksyttävä perusmielentila. Mutta pitää itse tiedostaa, että jos on murehtimiseen ja ylianalysointiin taipuvainen, ei pidä antaa itselleen liikaa aikaa vain velloa ajatuksissaan, vaan pitää itsensä kiireisenä. Murheet ei murehtimalla lopu.

2. Ei tarvitse olla mitään muuta, mitä ei ole. Yllättävän yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa tajuta. Ei tarvitse yrittää olla Täydellinen tyttöystävä, Oman ammattialansa ekspertti, Nero, Maailmanrauhan rakentaja, Supersiivooja. Pitää tiedostaa ne asiat, joita itseltään edellyttää ja se, etteivät ne kaikki kumpua itsestä, vaan aika paljolti sitä on yleisen mielipiteen kourissa näissä asioissa. Ihmisiä arvioidaan kaikennäköisillä, ääneen sanomattomilla kriteereillä, joilla ei ole minkään maailman totuuspohjaa. Äidin ja vaimon ideaalikuva on vieläkin 50-luvun kotirouvassa. Naisen rooli on naisen rooli, vaikka tasa-arvoa toitotetaan olleen viimeiset 50 vuotta, ja odotukset ovat sen mukaiset. Mutta tähän ei tarvitse itse mennä mukaan, tärkeää on tiedostaa se, mikä on tavoittelemisen arvoista siitä, mitä muut sinulta edellyttävät. Screw the Other People. Koska he eivät ole ottaneet askeltakaan sinun kengissäsi.

3. Pitää pitää huolta itsestään ja pitää pitää huolta muista. Itse aloin yhä suuremmissa määrin pyhittää jostain kumman syystä elämääni täydelliselle parisuhteelle ja tyttöystävän roolille. En oikeastaan ymmärrä että miksi. Ehkä se johtui siitä, että tavatessamme olimme kumpikin nuoria ja jätettyjä. Piti kai jollain tavalla todistaa, että tämä kyllä toimii, vaikka epäilijöitä oli. Ja kyllähän se on toiminut, sovimme yhteen ja tykkäämme elää elämäämme yhdessä, eikä tulevaisuus näyttäisi ilman toista olevan mallillaan. Siitä kaikesta kun on jo 10 vuotta. Mutta jollain tavalla kai ne vanhat teinitytön ajatusrakenteet jäivät vaikuttamaan sinne pohjalle. Nyt olen alkanut ymärtää, että parhaiten me selviämme tulevistakin vuosista, jos kumpikin tekee sitä minkä katsoo itselleen parhaaksi ja kannustaa samalla toista. Olen siinä kannustamisessa kunnostautunut naurettavissakin määrin, mutta itseni olen unohtanut. Naisten yleinen helmasynti? Tajusin, että en ole pitänyt huolta omista mielenkiinnon kohteistani, unelmistani ja tavoitteistani. Eikä siitä voi tätä toista syyttää, hän ei ole ikinä minua millään tavalla vaatinut tekämään niin, päinvastoin kannustanut ja rohkaissut menemään kohti uutta ja pelottavaa, vaikka minä olisin sitä vastustanutkin ja samalla heittänyt oman elämän kannalta tärkeitä mahdollisuuksia hukkaan. Kiitos kulta :)

4. Olen jollain tavalla aina olettanut, etten olisi tarpeeksi hyvä. Missään. Se EI ole hyvä tapa elää elämäänsä ja lähteä koettelemaan siipiään. Luin jostain, että naisten ja miesten suhtautuminen uusiin haasteisiin on erilaista: naiset haluavat varmuuden siitä, että ovat työhön päteviä, miehille riittää se, että he HALUAVAT työn. uskomatonta, niinhän sen pitäisikin olla. Mitään työtä ei osaa, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Työn oppii tekemällä, mikä tarkoittaa sitä, että virheitä väistämättä tulee. Virheistä oppii. Ei pidä vetää itseään moisen takia kiikkuun. Vihaan sitä, kun naiset pitvät kaikkea omana syynään ja vihana sitä, että meitä niin opetetaan pienestä pitäen tekemään. Harvassa ovat ne vanhemmat ja kasvattajat, jotka kannustavat lapsiaan ihan oikeasti ottamaan maailman rohkeasti vastaan. Miksi viedä lapselta rohkeus jo ennen kuin hän itse osaa epäillä sitä ja sitten heittää hänet maailmaan ja katsoa, kuinka käy? Sitten sanotaan, ei naisesta ole toimitusjohtajaksi. Eikä tämä ole nyt taas yksisilmäistä miesten ruoskimista, nämä ajatusrakennelmat vaikuttavat meidän jokaisen aivoissa ja niihin on vaikea päästä käsiksi, sillä ne muodostavat osan sitä kulttuurista käsitysverkkoa, jonka varassa maailmaa tulkitsemme. Vaikea on kyseenalaistaa kaikkea, minkä on oppinut elämänsä aikana, mutta se voi olla myös hedelmällistä sekä välttämätöntä.

5. Jesta. Tästä tuli pitkä postaus. Viimeisenä pitää sanoa, etten ole ollut kamalan hyvää seuraa viimeisen kahden vuoden aikana. Anteeksi kulta. Olet joutunut minua kannattelemaan koska olen sokeana vellonut itsesäälissä. Joutunut ottamaan hirveästi vastuuta ja muuttumaan sekä isäksi että äidiksi. Harva moista olisi kestänyt, eikä sinunkaan olisi tarvinnut. Mutta jäit silti. Kiitos.