"Tuoreen tutkimuksen mukaan", kuten tv-uutiset tituleerasivat, nainen on itsetuntonsa ja pätevyyden tuntemuksiensa kanssa nuoruudesta asti heikommalla kuin mies. "Tytöt aikuistuvat poikia nopeammin ja tällöin vanhemmat alkavat tukea enemmän poikia". Tytöt oppivat piilottamaan itseään, pitämään puuhiaan vähemmän tärkeinä ja etsimään vikoja omista suorituksistaan. Pojat pitävät itseään pätevänä asiassa kuin asiassa. Heitä kuunnellaan ja kannustetaan. Kouluaikanakin todettiin taas toisenlaisissa tutkimuksissa, että siinä missä koulussa kyvykäs poika on "lahjakas", yhtä menestyksekäs tyttö taas "ahkera".

Olen monta vuotta yrittänyt muuttaa omaa suhtautumistani näihin epätasa-arvouutisiin ja elämässä vastaan tuleviin tosiasioihin. Sen sijaan, että alkaisin vihata miehiä tai syyttää toista sukupuolta kaikesta maailman vääryydestä, olen yrittänyt nähdä meitä kaikkia sitovat historialliset kehityssuunnat, tavat, mentaalihistorian. Kukaan ei ole ainakaan tänä päivänä syyllinen; katson, että olemme kaikki, naiset ja miehet, jollakin tavalla vallitsevien olosuhteiden uhreja. Ja alkanut enemmänkin suhtautua huumorilla tytöttelyyn.

Mutta kun se ei auta tosielämässä. En silti voi sille NYT mitään, että epäilen itseän työtehtävissä, jotka TIEDÄN osaavani, etsin itsestäni virheitä ja vertaan alalla vuosikymmeniä työskennelleiden suorituksiin, tunnen huonoa omaa tuntoa ja harkitsen alan vaihtoa. Nuoren miestyöntekijän ilmestyessä samoihin hommiin eri tehtävän pariin, huomaan suhtautuvani häneen ennakkoasenteella, jota en haluaisi ylläpitää: vaikka TIEDÄN ettei hän ole sen parempi, olen kuitenkin valmis väistymään, jos yhteinen työnantaja haluaisi tulevaisuudessa palkata hänet alamme pätkätöitä tekemään. Ja se vituttaa. TIEDÄN, ettei hän ole sen parempi, mutta PELKÄÄN, että on.

Tämä nyt voi tietysti liittyä tähän vallitsevaan kukamitämissämilloin-elämänvaiheeseen. Vuoden olen miettinyt että mitä sitä oikein elämältään haluaa ja todennut, etteivät museohommat ehkä olekaan minua varten. Aihe kiinnostaa, mutta se tapa, millä sitä käsitellään, ei. Olen aina ollut kiinnostunut rakennuksista, arkkitehtuurista ja ympäristökokonaisuuksista, mutta ehkäpä innostustani ei palvele systemaattinen tiedonkeruu, inventoinnit ja lausuntojen kirjoittaminen. Vai onko tässä kyse siitä, että työmoraali puuttuu: en ole valmis tekemään aikuisten ihmisten töitä, ottamaan vastuuta, heräämään seitsemältä ja kestämään epämukavia työolosuhteita ja virastotyöskentelyä. Eikä tämä niin pahaa ole, kaiken sitä kestäisi jos työ edes innostaisi, mutta jos jo työtä tarjottaessa epäröi ja ottaa paikan vain, koska se on oman alan töitä, josta saa arvokasta työkokemusta, rahaa, ja paremman aseman itse työhönottoketjussa: jos kerran sanoo ei, voi olla että seuraava innokas valtaa sitten sen työväylän. Sillä työttömiä humanisteja riittää.

Ehkä tämä on vain asennekysymys. Otan itse työn ja sen tarkoituksen turhan vakavasti. Työ on vain työtä, ei elämäntehtävä. Mutta silti niin monet asiat vituttavat ja harmittavat tässä työpaikassa, tällä alalla. Kaikki on niin jälkeenjäänyttä, eikä mihinkään haeta muutoksia, sillä "onhan sitä ennenkin lyijykynällä ja paperilla selvitty". Toimistot on homeessa, työkoneet aikansa eläneitä, arvohierarkia jyllää ja projekteja puhalletaan henkiin ilman sen kummempaa suunnittelua. Mää en ymmärrä miten tää vitun pulju pysyy pystyssä. Ai niin. Julkisella rahoitukslla, eli pyhällä hengellä.

Sekavia ajatuksia. Nyt taas töihin. Tänään on onneksi hiljainen toimistopäivä.

Oh jeah. Eilen naapurin känninen miesystävä meuhkasi rappukäytävässä n. 1 1/2 ajan yöllä. Sain ukon lähtemään tiukalla puhuttelulla oven läpi ja leikkimällä soittavani poliisille (ei ollut mitään intoa odotella tuntia, että virkavalta ilmestyy paikalle). Jälkeenpäin nauratti, vaikkei yöllä sitten niin nukuttanutkaan.