Ei vaan pysty lähtemään ulos. Sitä hommailee koko päivän jotakin "hyödyllistä" ja lykkää viimeiseen asti sitä hetkeä, kun pitäisi pusertua ulko-ovesta muiden ihmisten joukkoon. Ulkona on ollut koko päivän karmea keli, sataa vettä, lunta, räntää, sammakoita. Toki nyt paistaa aurinko; hetken näytti siltä että taivas pimenee ja jyrähtää hetkenä minä hyvänsä alas. Mutta nyt taas paistaa aurinko.

Pitäisi lähteä ulos ja hoitaa tukkeutunut rännikaivo. Kaataa kuumaa vettä sanko toisensa perään. Sitten iskee angsti: kuka ehtii ensimmäisenä paikalle, naapurin alkoholisoitunut akka, nuoret koiriensa kanssa, vaiko se mukava, mutta höperö vanhempi täti, joka selittää tarinoitaan silmät ja korvat tukkoon... Ei jaksaisi kohdata ihmiskuntaa. Niin kuin ei ole jaksanut koko vuonna.

Törmäsin erään suuremman opiskelijakaupungin ylioppilaslehdessä mielenkiintoiseen termiin: Quarterlife Crisis. Sehän se, en olekaan saamaton, paniikkihäiriöinen, ahdistunut tai pelkästään laiska. Minulla on neljäsosaelämäkriisi. Hyvä että sekin selvisi. Kuulemma kriisi johtuu siitä, että nuoruus ja vallattomuus ovat auttamattomasti takana ja nyt pitäisi sitten ottaa roti omasta elämästä. Hankkia töitä, valmistua, lopettaa haihattelu ja alkaa pitämään itsestään huolta. Ja sitten kun tuntuu, ettei tämä ole mahdollista, iskee aikuistumisen kynnyksellä kriisi. Seuraava tuleekin sitten kolmikymppisenä, toinen keski-iässä.

Onkohan vanhuksilla kriisi-ikää? Se, kun tajuaa että kuolemaan on vähemmän vuosia kuin mitä on jo elänyt? Aistit alkavat tylsyä, hampaat pudota ja tukka lähteä? Vai sekö, kun menettää ajan ja paikan tajun, alkaa juttelemaan seinille ja syyttämään naapureita siitä, että nämä tiskaavat liian lujaa öisin? Elämä on kriisiä täynnä. Huvittavaa.