Vituttaa ruikuttaa jatkuvasti. Että osaa olla ankea elämä. On tosi yksinäinen olo, tuntuu ettei kukaan odota tai tarvitse. Sekin on poissa koko kuukauden, kommunikointi tapahtuu sähköisiä verkkoja ja puhelinlankoja pitkin. Mitä sitä voi sanoa, kun toinen kysyy, että kuinka päivä on mennyt? EI MITENKÄÄN. Olen ollut ei-olemassa, koko päivän, koko viikon, kohta jo kaksi kuukautta. Taukoa olemattomuuteen tuo työpätkä, jota vihaan jo valmiiksi. On se rankkaa huomata, kuinka se ala, jolle on tähdännyt, onkin pelkkä umpikuja. Mitäs sitten? Siivoojaksi? Tietokoneasentajaksi?

Ja se, että soittaisi jollekin ja pyytäisi seuraksi, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ei voi tunnustaa olevansa niin yksinäinen. Siihen on tosin jo tottunut, aina sitä on jollain tavalla ollut yksin. Johtuuko se sitten ujoudesta, antisosiaalisesta luonteesta, vaiko siitä, että ei vaan yksinkertaisesti kestä olla ihmisten kanssa, päästää niitä elämään sisälle. Vaikka ulospäin se saattaisi vaikuttaa uskomattomalta, kyllä minä seurassa hyvinä päivinä tulen toimeen, osaan pitää yllä keskustelua hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja välillä todistaa olevani Ajatteleva Ihminen.

Mutta kuitenkin jossain siellä aina on alla se musta, ontto tila.Se pitää peittää, sillä ei kukaan enää haluaisi olla kaveri jos tietäisi, miten rujo sen kaiken alla on. Itsekään en aina halua ajatella sitä.

Itse sitä oman eristäytyneisyytensä luo.